Hannanvirtaa

Antaisinko mahdollisuuden itselleni kerätä kukkia niille laulaen aurinkoiselta rinteellä, rakastella tuulien kanssa kallioilla, pidellä puuta sylissäni metsän siimeksessä? Näin ajatuksen tasolla antaisin kyllä. Sitten käytäntö onkin hieman haasteellisempaa, sillä erilaiset estot ja esteet, normit ja lait tulevat usein harmillisesti tielle. Mutta kuka nuo esteet luo? No, me ihmiset itse. Ja onhan se täysin ymmärrettävää, sillä lakien avulla haemme itsellemme näennäistä turvaa; turvaa, joka on sanoja paperilla. Mutta onko meillä silloin turvaa kuitenkaan itsessämme, sisimmässämme? Jos ei, niin mistä voimme ammentaa sellaista sisäistä turvaa, joka ei tule ulkoisesta lähteestä, kuten valtiolta tai toisesta ihmisestä? Sisäinen turva on tärkeä asia, sillä se antaa meille luottamusta elämän kantavuuteen ja ammentaa käyttövoimansa omasta voimastamme sekä luottamuksesta. Siinä on siis paradoksi siitä, että saat lisää luottamusta, jos luotat. Jos haluat kuulla lisää oman, sisäisen voiman löytämi

 Olen pitänyt hiljaiseloa pidempään, koska en ole tuntenut kutsumusta kirjoittaa. Olen sallinut tuon kutsumuksen odottaa niin kauan kuin on tarpeen, ja nyt kesken meditaatiohetken kutsumus saapui sitten tietoisuuteeni. Olen monta kertaa elämäni aikana ollut pysähtyneessä tilassa, ikään kuin jonkinlaisessa tasannevaiheessa. Tämä kulunut kesä on ollut selkeästi palautumisen aikaa sekä myös uusien, alkuvuodesta käynnistyneiden prosessien sulattelua. Pysähtyneisyyden tila valtaa yleensä elämän silloin, kun olen taas suorittanut jotain. Silloin, kun jotain väkisin puskee, elämä ei tunnu enää hyvältä ja silloin on osattava pysähtyä. Keväällä huomasin, että olin ottanut tehtäväkseni aivan liian monta isoa palaa kerralla. Koitin edetä henkisyyden polulla nopeutetusti, mutta ei se onnistunutkaan. Koin pettymyksen tunteita, kun en voinutkaan suit sait sukkelaan hoitaa vanhoja, opittuja malleja pois itsestäni. Mutta sitten samaan aikaan annoin armon laskeutua ylleni ja koko kesän vietinkin ollen