Hannanvirtaa

Kuullessamme termin henkinen ihminen, monelle saattaa tulla mielleyhtymä esim. taivaanrannanmaalarista, hörhöstä, puunhalaajasta, uskovaisesta, haavemaailmassa elävästä rakkaushöpöttäjästä tms. Mutta itse asiassa meissä kaikissa ihmisissä on henkisyyttä, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Eikä henkisyys suinkaan tee elämästä helppoa, vaan on todellista peiliin katsomista rehellisesti ja totuudellisesti. Siinä touhussa tulee hiki, vähintään henkisesti, kun joutuu kohtaamaan omat varjonsa. Henkisyys on tietoisuutta omasta itsestä ja myös itsestämme osana maailmankaikkeutta ja luomakuntaa. Se on peiliin katsomista, aitoa läsnäoloa, hyväksyntää, ymmärrystä, anteeksiantoa, irtipäästämistä ja pyyteetöntä rakkautta. Mitä syvemmin ja aidommin läsnä ollen ihminen kohtaa itsensä ja toiset, sitä henkisemmäksi hän kasvaa. Henkisyydestämme ei meidän kuitenkaan kannata olla ylemmyydentuntoisia, sillä kukaan ei ole toista parempi tai kenenkään yläpuolella. On hyvä muistaa, että se, mitä näemme ja

  Nyt, rakkaat lukijat, kirjoitan erittäin tärkeästä aiheesta, sisäisestä lapsesta. Jos haluat tietää, mitä minulle aiheesta nousee, jatka lukemista. Mikä tai kuka on sisäinen lapsi? Hän on meidän jokaisen ihmisen sisimmässä asuva pieni lapsi, joka pitää huolta siitä, että me kuuntelisimme sisimpämme ääntä ja muistaisimme elää yhtä vahvasti hetkessä, kuten pieni lapsi elää. Olemme ehkä tarkkailleet, kuinka lapset tutustuvat maailmaan avoimesti ja ennakkoluulottomasti. Lapsella on luottamusta siihen, että elämä kantaa ja tuo hänelle kaiken mitä hän tarvitsee siinä hetkessä. Ja mitään muuta lapsi ei kaipaakaan kuin vähän leikkiä, naurua, syliä, kuulluksi tulemista, ymmärrystä, ehdoitta rakastamista ja hyväksyntää. Sisäisen lapsen avunhuuto Joskus me unohdamme tyystin kuunnella, mitä sisäinen lapsemme kaipaa ja silloin hän saattaa huutaa jo sydän vereslihalla huomiota, emmekä silti kuule häntä. Tällaisessa tilanteessa yleensä aikuinen ihminen elää robottimaista, huolien täyttämää ja iloto

  Luonnon ihmeellisyyksiä Tässä viime aikoina olen törmännyt voikukkaan. Se on pompannut silmieni eteen luonnossa sekä internetin syövereissä ilman, että olisin mitenkään siitä tietoa etsinyt. Aloin sitten tutkimaan enemmän sen ominaisuuksia, käyttötapoja ja hyötyjä ja huomasin, että sehän on rikkakasvin sijaan todellinen hyötykasvi, oikea terveyspommi! Olen monesti pohtinut sitä, että jos joku kasvilajike leviää helposti luonnossamme, niin voiko se tosiaan olla ns. haittalajike? Antaisiko luonto kaikessa viisaudessaan sellaisen lajikkeen vallata alaa, josta ei jotain hyötyä ympäristölleen olisi? Uskon, että sille on tarkoituksensa, miksi jotkut lajit selviävät ja menestyvät tietynlaisessa ympäristössä. Väkisinkin herää kysymys, että ovatko esim. lupiinit ja kurtturuusut ym. haittalajikkeiksi yhteiskunnassamme nimetyt lajikkeet sittenkin meille kaikille hyväksi, koska luonto suorastaan tyrkyttää niitä meille? No, kurtturuususta olenkin jo kuullut, että sekin edistää terveyttämme monin

Mikä on sinun suhteesi luontoon? Itse suhtaudun suurella kunnioituksella luontoa kohtaan, sillä ihmistä ei olisi ilman luontoa. Luonto on yhtä kuin elämä. Ihminen niin mielellään haluaisi hallita kaikkea, myös luontoa. Näennäinen kontrolli kaikesta luo näennäistä turvaa. Kunnes luonto taas muistuttaa meitä siitä, ettei energiaa voi kahlita. Tämä muistutus ilmenee usein luonnonkatastrofien, kuten tulvien, maanjäristysten, tulivuorenpurkauksien, tsunamien, hurrikaanien ym., välityksellä. Sitten taas huomaamme, kuinka olemme luonnon armoilla. Miksi siis riistämme luontoa ja kuvittelemme voivamme muuttaa sen johonkin mieleiseemme muotoon tai muottiin? Näen jumalallisen järjestyksen ja kauneuden luonnon kaaosmaisessa tilassa, jatkuvassa liikkeessä. Kuten virtaava vesikin sen meille toteen näyttää, ei luontoa eikä ihmistä ole luotu olemaan muuttumattomana ja liikkumattomana. Jos vesi ei pääse virtaamaan, siitä tulee juomakelvotonta, pilaantunutta. Samalla tavoin "pilaantuu" ihminen

"Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt!", vanhassa laulussa sanotaan. Ja näinhän se on; metsä tarjoaa meille ihmeitä ja yllätyksiä jatkuvasti, jos vain osaamme avautua niille. Metsä saattaa joskus pelottaa, mutta se on vain mielemme harhaa. Pelko on meissä, se ei asusta metsässä. Mikä saa ihmisen menemään metsään? Metsässä huokuu rauha, tasapaino ja iankaikkisuuden henki ja se vetää meitä puoleensa. Metsässä aistii viisauden, joka elää sen eläimissä, kasvustossa ja kivikunnassa. Metsässä pääsee Äiti Maan yhteyteen erittäin hyvin, varsinkin paljain jaloin ollessa. Metsän henki on olla ja maadoittaa, juurruttaa meidät läsnäoloon. Itse rauhoitun metsässä todella nopeasti ja koen syvää yhteyttä kaikkeen. Metsä vastaanottaa kaikki asiat vastaan rauhallisella, maadoittavalla energiallaan. Me voimme astua metsään hyvin raskaissa tunnelmissa ja siellä ollessamme huomaamme, että olo kevenee pelkästään olemalla siellä. Me voimme myös oppia jotain olennaista seuratessamme

Äiti. Rakas äiti. Sait lapseksesi sielun, josta itseäsi peilata saatoit. Sinussa kiinni olin ja turvaa hain. Ehkä sinullekin turvaa läsnäolollani loin. Huolehdit puolestani kaikesta, koska itse en voinut sitä tehdä. Annoit minulle paljon eväitä elämän varrelle. Ja nyt lasteni myötä ymmärrän sinua enemmän kuin aikaisemmin. Olet arvokas ja tärkeä minulle aina. Äidin kaipuu ei haivu koskaan. Rakastan sinua aina. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Rakkaudella Hanna ❤️

  “Mistä rakkaus alkaa? Se on salaisuus.”, lauloi aikoinaan Tapani Kansa. Uteliaana luonteena tietysti pohdin, että mikä on kaiken rakkauden alku? Onko se hyvyyttä, hyväntahtoisuutta, kauneuden näkemistä kaikkialla vai kenties kiitollisuutta kaikesta? Ehkä se on kaikkea edellä mainittua. Itse koen vahvasti myös niin, että kiitollisuus on rakkauden siemen. Kun huomaamme kiitollisuuden aiheita elämässämme ja kiitämme aidosti niistä kaikista, alamme sen seurauksena tuntea suunnatonta iloa ja onnellisuutta jo pelkästä olemassaolosta. Alamme myös nähdä kaikki asiat rakkaudellisin silmin. Vertauskuvallisesti sanottuna kiitokset siis kasvattavat pienestä siemenestä ison, rakkaudesta kukoistavan, kasvin. Järkijohtoinen kulttuuri on vienyt meitä koko ajan kauemmaksi rakkaudesta; sen olemuksesta ja sen kokemisesta aidoimmillaan. Juoksemme kaiken turhanpäiväisen perässä, tuijotamme telkkaria tai kännykkää helpottaaksemme stressiä ja luomme itse kiireen tunnun elämäämme. Hyvin salakavalasti suorit

Ruoka on tärkeä elementti ihmisen elämässä ja elinehtohan se useimmille on, jos hengissä haluaa selvitä. Ruokaan suhtaudutaan monin tavoin; toisille se on nautinnon lähde, toisille välttämätön paha. Minulle ruoka on ollut aina jollain tavalla tärkeää. Olen elämäni aikana kokenut yhtä sun toista ruoan äärellä. Olen saanut nauttia monenlaisia makuelämyksiä ruoan parissa, niin miellyttäviä kuin epämiellyttäviäkin. Pienenä lapsena rakastin aidon voin makua niin paljon, että söin sitä suoraan rasiasta. Maksan syöminen taas on ollut vaikeaa sen jälkeen, kun minut pakotettiin syömään maksasuikaleita alle kouluikäisenä (varsinkin, kun ne olivat jo kylmiä kikkareita lautasella). Kelläpä ei olisi sellaisia ruokamuistoja, joiden avulla pystyy helposti tavoittamaan saman makuelämyksen tuntien sen maun jopa suussaan elämystä muistellessaan? Olen pihistellyt ja ollut myös kursailematon ruoan kanssa elämäni varrella. Välitön suhteeni ruokaan ja ravintoon alkoi vinoutumaan viimeistään siinä kohtaa, ku