Huomioita henkisestä kasvusta

Kuullessamme termin henkinen ihminen, monelle saattaa tulla mielleyhtymä esim. taivaanrannanmaalarista, hörhöstä, puunhalaajasta, uskovaisesta, haavemaailmassa elävästä rakkaushöpöttäjästä tms. Mutta itse asiassa meissä kaikissa ihmisissä on henkisyyttä, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Eikä henkisyys suinkaan tee elämästä helppoa, vaan on todellista peiliin katsomista rehellisesti ja totuudellisesti. Siinä touhussa tulee hiki, vähintään henkisesti, kun joutuu kohtaamaan omat varjonsa.

Henkisyys on tietoisuutta omasta itsestä ja myös itsestämme osana maailmankaikkeutta ja luomakuntaa. Se on peiliin katsomista, aitoa läsnäoloa, hyväksyntää, ymmärrystä, anteeksiantoa, irtipäästämistä ja pyyteetöntä rakkautta. Mitä syvemmin ja aidommin läsnä ollen ihminen kohtaa itsensä ja toiset, sitä henkisemmäksi hän kasvaa. Henkisyydestämme ei meidän kuitenkaan kannata olla ylemmyydentuntoisia, sillä kukaan ei ole toista parempi tai kenenkään yläpuolella. On hyvä muistaa, että se, mitä näemme ja koemme muissa olevan, on meissä itsessämme. Emme voi tunnistaa toisissa mitään sellaista, mikä ei meistä itsestämme löytyisi. Eli railakkaasti kärjistäen meissä kaikissa on niin hitleriä ja kurtisaania kuin on mandelaa ja nunnaa, koko ihmiskirjo. Joten, toisten syyttely on turhaa; "Se on ite sitä, millä toista haukkuu!", sanovat lapsetkin. Ja oikeassa ovat, viisaat.

Henkinen kasvu on itsensä löytämistä, voimaantumista ja rakastamista sekä näiden heijastamista ulospäin. Kun on valmis kohtaamaan itsensä täysin avoimesti, hyväksyvästi, haavoittuvana ja epätäydellisenä, löytää silloin jotain merkittävää, nimittäin armon ja armollisuuden. Me ihmiset tuppaamme olemaan erittäin ankaria itseämme kohtaan. Kukaan muu ei katso meitä yhtä ankarin silmin kuin me itse. Miten paljon kärsimystä voisimmekaan välttää, jos pystyisimme olemaan armollisia ennen kaikkea itsellemme, mutta myös muille? Aika paljon. Mutta ilmeisesti ihminen on sen verran jästipää, että oppii asioita ainoastaan silloin, kun on ihan pakko jo luovuttaa ja hyvinvointi on kateissa.

Itse olen henkisellä polulla kompastunut moneen juureen ja kantoon etsiessäni itseäni. Oli se aikamoinen isku vasten kasvoja, kun tajusin, että olen ihan itse "tilannut" omat vastoinkäymiseni ja sydänsuruni, kun en ole piitannut sisimpäni äänestä. Kehokin kyllä varoittelee erilaisilla krempoilla ja sairastumisilla, jos en ole tasapainossa. Huomaan vieläkin, monen vuoden harjoittelun jälkeen, että kovin helposti lipsahdan suorittajavaihteelle, joka on niin tuttua aiemmasta elämästäni. Nuorena naisena sain lempinimen silloisen avomieheni ystäviltä. Se oli Huoli-Hanna. Aika kuvaava nimi minulle, joka olin ennen aina ja jatkuvasti huolissani kaikesta.

Nyt harjoittelen heittäytymään hetkeen ja elämän virtaan joka päivä. Tulevaa murehtimalla en ole läsnä tässä hetkessä, jossa elämä on juuri nyt eikä murehtimisesta muutenkaan ole mitään hyötyä kenellekään. Koetan olla olettamasta mitään, sillä enhän minä tiedä, miten asiat tulevat menemään tai mitä toinen oikeasti ajattelee tai tuntee. Olettaminenhan on oikeastaan vähän kuin manifestointia eli ajatuksillaan luomista. Ja, ikävä kyllä, me oletamme usein asioiden menevän jotenkin huonosti. Kevennykseksi tähän totean, jotta parempi vain ottaa asioista selvää oletuksien sijaan, niin ei tule luotua vahingossakaan mitään ikäviä skenaarioita, kuten tulen katkuisia riitoja siipan kanssa johtuen siitä, että oletit hänen osaavan lukea sinun tunteesi ja ajatuksesi. Näin on allekirjoittaneelle päässyt käymään monen monituista kertaa.

Olen varmistellut elämääni monella tapaa paljon etukäteen, ettei mitään epämieluisaa pääsisi tapahtumaan. Se oli todella kuluttavaa enkä kaipaa lainkaan sitä turvattomuuden tilaa, missä aiemmin elin. Nykyään luotan siihen, että elämä kantaa, ja kaikki menee niin kuin pitääkin. Tietenkin, ihminen kun olen, aina välillä kuitenkin unohdan tämän ja silloin alkavat taas vastoinkäymiset nostamaan päätään tai sitten kaikki tuntuu muuten vaan tahmealta; mikään ei mene odotusten mukaisesti. Mutta siinäpä se ratkaisu onkin: ei pidä odottaa mitään. Odotusten asettaminenhan on elämistä tulevassa, ei tässä hetkessä. Eli takaisin läsnäoloharjoituksiin, Hanna!

Kuten yllä olevasta tekstistä saattaa todentaa, ei ole henkisyyttä ilman ihmisyyttä. Se on siis meissä kaikissa, halusimme tai emme. Itse olen tullut siihen tulokseen, että me kaikki olemme täällä kasvaaksemme palvelemaan toisia pyyteettömästi ja nöyrästi, kaikkeutta ja kaikkia kunnioittaen. Olemme yhtä, rakastakaamme toisiamme.

Rakkaudella

Hanna ❤️