Hannanvirtaa

  Tässä sitä taas ollaan; pohtimassa armon olemusta. Viime kuukausina vahvasti pinnalla ollut aihe jatkaa samaa rataa. Kirjoitan myös siitä, kuinka oma sisäinen puheemme voi tiedostamattomasti sabotoida hyvinvointiamme. Mitä armo edes on? Rehellisesti sanottuna en tiedä oikein itsekään, sillä olen tullut tutuiksi enemmän armottomuuden kanssa. Mutta ehkä armon olemusta voikin lähteä pohtimaan siten, että miettii, mitä kaikkea armottomuus voi olla ja sitten sen vastakohta olisi armoa. Armottomuus on mm. itseensä ja/tai toisiin kohdistuvaa haukkumista, sättimistä, vahingoittamista, julmuutta, säälimättömyyttä, tunnekylmyyttä, ylisuorittamista, sallimattomuutta, tuomitsevuutta, periksiantamattomuutta ja raatorehellisyyttä. Kaksi viimeisintä asiaa vaikuttavat hyviltä jutuilta, mutta joskus periksiantamattomuus tekee enemmän hallaa, kun se ampuu yli. Raatorehellisyyden koen sellaisena hyvin raakana tekona, mikäli toiselle sanotut sanat tai oma sisäinen puhe ovat suodattamatonta ryöppyä. Jos

Olen ollut poissa työelämästä viimeiset viisi ja puoli vuotta. Tämä aika on ollut täysin uudenlaiseen elämään tutustumista. Muutettuani eteläisestä Suomesta Keski-Suomeen en tuntenut täältä ketään muuta kuin silloisen avomieheni ja hänetkin olin tuntenut vain nelisen kuukautta siinä vaiheessa, kun yhteen muutimme. Melkoinen sukellus tuntemattomaan jo sekin. Lisäksi olin toisella kuulla raskaana ja aivan ensimmäistä kertaa elämässäni raskaana ylipäätään. Ikää oli neljäkymmentä, ja olin vasta löytänyt naiseuden ihanuuden ensimmäiset avaimet vajaa vuosi takaperin. Nämä viisi ja puoli vuotta ovat menneet kuin hujauksessa uudenlaista elämää opetellessa. Menin naimisiin ja tulin äidiksi kaksi kertaa, ja olenkin pääasiassa viettänyt pikkulapsielämää lähes koko ajan. Tässä oli hyvin tiivistetysti elämäni kirjan viimeisin luku, joka on nyt sulkeutunut uuden luvun alkaessa. Mutta kuinka tapahtumarikas tuo luku on ollutkaan; niin paljon rakkauden löytämistä ja uudenlaisiin, sekä parisuhteessa elä