Armo - mitä se on?

 

Tässä sitä taas ollaan; pohtimassa armon olemusta. Viime kuukausina vahvasti pinnalla ollut aihe jatkaa samaa rataa. Kirjoitan myös siitä, kuinka oma sisäinen puheemme voi tiedostamattomasti sabotoida hyvinvointiamme.

Mitä armo edes on? Rehellisesti sanottuna en tiedä oikein itsekään, sillä olen tullut tutuiksi enemmän armottomuuden kanssa. Mutta ehkä armon olemusta voikin lähteä pohtimaan siten, että miettii, mitä kaikkea armottomuus voi olla ja sitten sen vastakohta olisi armoa.

Armottomuus on mm. itseensä ja/tai toisiin kohdistuvaa haukkumista, sättimistä, vahingoittamista, julmuutta, säälimättömyyttä, tunnekylmyyttä, ylisuorittamista, sallimattomuutta, tuomitsevuutta, periksiantamattomuutta ja raatorehellisyyttä. Kaksi viimeisintä asiaa vaikuttavat hyviltä jutuilta, mutta joskus periksiantamattomuus tekee enemmän hallaa, kun se ampuu yli. Raatorehellisyyden koen sellaisena hyvin raakana tekona, mikäli toiselle sanotut sanat tai oma sisäinen puhe ovat suodattamatonta ryöppyä.

Jos sitten pohditaan vastakohtia edellisille, niin tällaiselta se näyttäisi: Armo on kehumista, kannustamista, korjaamista, lempeyttä, empaattisuutta, tunnelämpöä (onpa kiva sana), laiskottelua, sallivuutta, hyväksyntää, irtipäästämistä ja siloteltua rehellisyyttä. Laiskottelulla on sanana meidän suomalaisten keskuudessa ikävä kaiku, mutta ehkä sen voisi korvata kuvaavammalla sanalla rentoutuminen. Siloteltu rehellisyyskään ei äkkiseltään vaikuta kovin hyvältä asialta, mutta itse ajattelen, että siloteltu tarkoittaa sellaista lempeyttä siinä kohtaa, kun on pakko puhua tai kohdata vaikeita asioita, puhua suoraan.

Kun makustelee noita armon kuvaukseen liittyviä sanoja, niin sisimmässäni läikähtää lämmin tunne. Armottomuutta kuvaavat sanat taas saavat itselleni puistatuksen tuntemuksia aikaiseksi. Voisimmeko pitää armoa eräänlaisena tavoiteltavana tilana, ainakin edes hetkittäin? Mielestäni voimme, ja aivan ensimmäiseksi olisi hyvä korjata sisäinen puheemme. Siinä ainakin itsellä riittää työtä, sillä huomaan aivan liian usein puhuvani itselleni armottomuuden listan mukaiseen sävyyn. Ja mitä sellainen itseä säälimätön puhe saakaan sisimmässämme aikaan? No, ainakin alakuloa, suuttumusta, pettymystä ja surua. Hupaisan ja herkullisen ironista tässä on se, että nimeni Hanna tulee heprean Hannahista, joka tarkoittaa armoa. Ehkä se onkin annettu nimekseni juuri siitä syystä, että yksi tehtävistäni on opetella armon olemusta armottomuuden kautta. Minusta tuntuu, että olen saanut tarpeekseni armottomuudesta. Eiköhän jo olisi armon aika?

Rakkaudella

Hanna ❤️