Hannanvirtaa

Tällä kertaa esittelen itseäni ja elämääni, jotta minä, Hanna - ihminen kirjoitusten ja somepäivitysten takana - tulisin tutummaksi ja enemmän lihaksi lukijoilleni ja seuraajilleni sisällöntuottamisen ohella. Lämpimästi tervetuloa mukaan matkalle, rakkaat ❤️ Ensiksi tahdon kertoa, että minun näkemykseni ja kokemukseni mukaan olen täällä maan päällä, tässä ajassa ja elämänvirrassa kokemassa ihmisyyteen liittyviä asioita ja ilmiöitä. Sen lisäksi, että olen ihminen nyt, olen paljon muutakin. Olen sieluenergiaa, aikaan ja paikkaan sitoutumaton olevainen; olen siis olemassa ihmiskehostani tai fyysisestä ulottuvuudesta riippumatta. Fyysisesti asun tällä hetkellä Suomen maassa, Jyväskylän kaupungissa, asuinpaikkana tilava ja viihtyisä kolmio. Kanssani asuvat rakkaat aviomieheni sekä kaksi yhteistä lasta, 4-vuotias poika ja kohta 2-vuotias tyttö. Itse olen ihmisen ikälaskujärjestelmän mukaisesti 45-vuotias ja mieheni parisen vuotta nuorempi. Miehelläni on minua edeltävältä ajalta kolme isompaa

Viime viikkojen ajan on tietoisuuteeni noussut monelta suunnalta valon ja pimeän käsitteet. Tämä on minulle viesti siitä, että tätä asiaa on syytä tarkastella lähemmin. En koskaan kirjoitusta aloittaessani tiedä, mihin kirjoittaminen johtaa tai päättyy, vaan annan sisimpäni johdattaa sinne, minne kirjoitukseni kuuluukin minut ja lukijansa viedä. Tällä kertaa sukelletaan tarkemmin pimeyden olemukseen. Mitä pimeys on? Minulle se on sitä, etten näe fyysisillä silmilläni ympärilleni, koska minulla ei ole pimeänäkökykyä, kuten esim. kissoilla on. Joillekin se voi olla pelottavaa, kun ei voi nähdä mitään, mutta minulle pimeä on ystävä. Muut aistit terävöityvät, kun näkökyky ei ole käytettävissä. Lisäksi pimeässä olen turvassa, kuin äidin kohdussa. Pimeä syleilee minua ja antaa mahdollisuuden nukahtaa, kun melatoniinia alkaa kehossamme hämärässä muodostua. Pimeä voi pelottaa myös siksi, että kun ei ole mitään, mitä nähdä, katse kääntyy omaan sisimpään ja itsensä tarkkailuun. Kaikilla ei ole h

Palasia matkani varrelta hiilestä timantiksi eli kristalliksi - kokemuksiani sisäisestä alkemiasta, osa 1 Olen pienestä pitäen uskonut ihmisten hyvyyteen ja hyvän tekemiseen. Vaikka sisimpäni on huutanut, että "Älä mene sinne!" tai "Älä tee sitä!", niin menin ja tein, koska olin kiltti tyttö, joka totteli vastoin omaa ohjaustaan. Sain hyväuskoisuuden ja jopa naiivin uskoni takia aiemmin monesti tuta sen, etteivät ihmiset aina olekaan niin hyviä kuin esittävät (vaistosin jo pienenä epäaitouden ja valheen toisessa) eikä paha saakaan aina palkkaansa. Olin kovin herkkä lapsi, ja niinpä näiden karvaiden kokemusten myötä aloin kasvattamaan kovaa panssaria ympärilleni suojaamaan herkkää sisintäni kolhuilta. Ennen pitkää hyväuskoisuus muuttui liialliseksi varovaisuudeksi; en uskaltanut paljastaa itsestäni mitään. Saamieni kolhujen vuoksi kasvatettu suojamuuri sai minut torjumaan rakkauden ja kaiken hyvän, mitä elämällä olisi ollut tarjota. Minulle annettiin karua kyytiä toi