Hanna tässä, terve!

Tällä kertaa esittelen itseäni ja elämääni, jotta minä, Hanna - ihminen kirjoitusten ja somepäivitysten takana - tulisin tutummaksi ja enemmän lihaksi lukijoilleni ja seuraajilleni sisällöntuottamisen ohella. Lämpimästi tervetuloa mukaan matkalle, rakkaat ❤️

Ensiksi tahdon kertoa, että minun näkemykseni ja kokemukseni mukaan olen täällä maan päällä, tässä ajassa ja elämänvirrassa kokemassa ihmisyyteen liittyviä asioita ja ilmiöitä. Sen lisäksi, että olen ihminen nyt, olen paljon muutakin. Olen sieluenergiaa, aikaan ja paikkaan sitoutumaton olevainen; olen siis olemassa ihmiskehostani tai fyysisestä ulottuvuudesta riippumatta.

Fyysisesti asun tällä hetkellä Suomen maassa, Jyväskylän kaupungissa, asuinpaikkana tilava ja viihtyisä kolmio. Kanssani asuvat rakkaat aviomieheni sekä kaksi yhteistä lasta, 4-vuotias poika ja kohta 2-vuotias tyttö. Itse olen ihmisen ikälaskujärjestelmän mukaisesti 45-vuotias ja mieheni parisen vuotta nuorempi. Miehelläni on minua edeltävältä ajalta kolme isompaa lasta, jotka käyvät meillä pidennettyjä viikonloppuja viettämässä.

Uusperhe-elämä, jota on nyt kestänyt viitisen vuotta, on tuonut itselleni suuren mahdollisuuden avautua isommin rakkaudelle. Omista traumoistani johtuen alkutaipale oli hyvin rankkaa aikaa, kun yritin etsiä paikkaani perheen sisällä ja täysin uudenlaisen elämän pyörteissä muutenkin. Olinhan ollut edeltävästi kolmetoista vuotta yksineläjä, sinkku. Uusperheellisyydessä on otettava niin monet tekijät ja myös toiset, lasten elämässä vaikuttavat, ihmiset huomioon. Siinä samalla yritin selvittää, että miksi koen niin valtavaa turvattomuutta kaiken keskellä, vaikka tapasin unelmieni miehen, jonka kanssa tunsin ensi hetkestä lähtien sen, että meidät on tarkoitettu yhteen. Syy turvattomuuden tunteelle johtui siitä, etten kyennyt ottamaan niin suurta elämänmuutosta vastaan tuosta vain. Kyyti oli niin kovaa, että välillä voimat olivat todella vähissä. Mutta rakkaus ja sielullinen sitoumukseni mieheeni sekä itseeni kantoi yli monien kriisien. Vuosien kuluessa olen tehnyt paljon sisäistä työtä, ja nyt on viimein bonusäitiyden ihanuudet minulle avautuneet ja avautuvat lisää koko ajan. Kirjoitan vielä joskus perhe-aiheesta enemmänkin, nyt tässä esittelytekstissä näin tiivistetysti.

Omien lasteni kautta olen saanut tuta, kuinka raakaa ihmisyys välillä on. Lapseni peilaavat minua niin suoraan ja kipeästi, että olen ajoittain erittäin ärsyyntynyt ja turhautunut. Ja joskus puran pahaa oloani heihin. Onneksi tiedostan tämän hyvin nopeasti, kun olen keskellä tilannetta ja rauhoitan itseni. Pyydän aina anteeksi käytöstäni heiltä, sillä pidän sitä erittäin tärkeänä, että he kuulevat äidin anteeksipyynnön. Selitän myös, ettei purkaukseni johdu heistä, vaan itsestäni. Näin toimiessani toivon, etten sälytä syyllisyyden taakkaa heille, vaan pikemminkin viestin siitä, että äitikin on ihminen ja tekee virheitä.

Armollisuus itseä kohtaan puuttuu monelta ihmiseltä; niin se tuppaa puuttumaan usein itseltänikin. Mutta olen oppinut saamaan itseni kiinni näistä armottomuuden ja ankaruuden tilanteista ja siinä kohtaa aina päästän tietoisesti armottomuudesta irti. Itsensä syyttäminen ei tee hyvää kenellekään. On toki hyvä tiedostaa, mikäli on toiminut vastoin rakkaudellisuutta, muttei syyllisyydessä ja syytöksissä rypeminenkään ole rakkaudellista. Armo ja anteeksianto on.

Muutin Jyväskylään viitisen vuotta sitten Keravalta, Etelä-Suomesta, ja olen nauttinut keskisuomalaisesta luonnon kauneudesta. Täällä on vettä joka puolella, Keravalla ei järviä eikä jokia ollut, ainakaan minun asuinympäristössäni. Täällä myös ihmiset kiittävät bussikuskia kuuluvasti kyydistä pois lähtiessään, mikä ilahdutti minua suuresti. Kävin tässä taannoin Tampereella. Siellä ei kuskeja ääneen kiitelty. Itse halusin viljellä kiitosta sielläkin, joten huikkasin kiitoksen kuskeille poistuessani bussista. Siitä tuli hyvä mieli itselle, kun levitin kiitosta, ja koin myös kiitollisuutta siitä, että elän kaupungissa, jossa kiitoskulttuuri on elinvoimainen.

Kerron vielä palasen uraelämästäni. Jätin lähihoitajan työt Etelä-Suomeen, kun muutin. Ilmoittauduin työttömäksi ja kaupungin rekryyn, mutta sieltä tulevat työtarjoukset, lähinnä kotihoitoon, eivät tuntuneet hyviltä. Lisäksi olin jo raskaana toisella kuulla, ja alkuraskaushan, varsinkin ensimmäisen raskauden yhteydessä, on yleensä erittäin uuvuttavaa. Olin muutenkin jo iäkkäämpi odottaja eli 40-vuotias, niin koin vahvaa tarvetta kuunnella kehoani ja levätä. Olin itselleni armollinen; olinhan tehnyt 20 vuotta töitä ja välillä opiskellut lisää siinä välissä, joten nyt oli aika nauttia raskaudesta ja armollisuudesta itseäni kohtaan. Viime keväänä, muuten, poistin itseni lähihoitajarekisteristä, sillä koin vahvasti, ettei ihmisiä nimikkeillä ja papereilla hoideta, ja siksi, etten enää koe olevani lähihoitaja; se maailma ja ammatti on taakse jäänyttä elämää, monestakin syystä.

Jouduin myös lopettamaan orastavan yrittäjänurani luontaishoitajana Keski-Suomeen muuttoni jälkeen, kun en saanut työttömyyskorvausta muuten. Mutta se oli ihan hyvä juttu siinä kohtaa, sillä kaikki asiakkaani jäivät Etelä-Suomeen. Joskus aluksi epäonnistumisilta tuntuneet tilanteet ovatkin siunauksia, ja siltä minusta vahvasti tuntui tässäkin kohtaa, vaikka pientä surua tunsinkin jouduttuani ajamaan yritykseni alas.

Nyt, hyvä lukija, olemme tulleet kohtaan, jossa minun täytyy avata teille sitä, miten löysimme mieheni kanssa toisemme ja millaiselta se tuntui. Siitä lisää seuraavalla kerralla. Kiitos, kun olet siinä!

Rakkaudella 

Hanna ❤️