Ystävämme pimeys

Viime viikkojen ajan on tietoisuuteeni noussut monelta suunnalta valon ja pimeän käsitteet. Tämä on minulle viesti siitä, että tätä asiaa on syytä tarkastella lähemmin. En koskaan kirjoitusta aloittaessani tiedä, mihin kirjoittaminen johtaa tai päättyy, vaan annan sisimpäni johdattaa sinne, minne kirjoitukseni kuuluukin minut ja lukijansa viedä. Tällä kertaa sukelletaan tarkemmin pimeyden olemukseen.

Mitä pimeys on? Minulle se on sitä, etten näe fyysisillä silmilläni ympärilleni, koska minulla ei ole pimeänäkökykyä, kuten esim. kissoilla on. Joillekin se voi olla pelottavaa, kun ei voi nähdä mitään, mutta minulle pimeä on ystävä. Muut aistit terävöityvät, kun näkökyky ei ole käytettävissä. Lisäksi pimeässä olen turvassa, kuin äidin kohdussa. Pimeä syleilee minua ja antaa mahdollisuuden nukahtaa, kun melatoniinia alkaa kehossamme hämärässä muodostua.

Pimeä voi pelottaa myös siksi, että kun ei ole mitään, mitä nähdä, katse kääntyy omaan sisimpään ja itsensä tarkkailuun. Kaikilla ei ole halua saati valmiutta kohdata omia tunteitaan ja ajatuksiaan tahi kehonsa viestejä. Pienenä lapsena pelkäsimme sisarusteni kanssa pimeää. Isä opetti meille silloin, että juuri pimeässä me olemme turvassa, koska kukaan ei silloin näe meitä. Se, joka on valossa tai sen läheisyydessä, on näkyvä ja helposti löydettävissä. Tämä tieto lohdutti paljon, sillä se oli mielestäni järkevää ja loogista. Tänä päivänä muistelen lämmöllä isäni opetusta, sillä hän vapautti tuolla opetuksellaan valtavasti pimeän pelkoani.

Nykyään koen pimeän olemuksen paljon laajemmin. Pohdin, että miksi luonnossa on pimeää ja valoa, sopivassa suhteessa vaihdellen. Ja koska sitä luonnossa koko ajan on, niin silloinhan sitä pitää olla myös meissä ihmisissä, luonnollisestikin. Olemmehan osa luontoa, vaikka me olemme yrittäneet itseämme luonnosta vieroittaa. Henkisyydessä puhutaan usein siitä, että valo voittaa pimeyden tai muuntaa sen valoksi. Näistä väittämistä kumpikaan ei tunnu oikealta minulle, sillä uskon, että pimeys on osa kaikkeutta ja näin ollen osa meitä. Pimeydestä on mielestäni tehty ihmisten mielissä mörkö; sellainen vältettävä asia. Ja että siitä pitäisi pyrkiä pois päin, kohti valoa. Minä taas koen eri lailla. Koen, että pimeyttä on tutkittava, lähestyttävä rohkeasti, syleiltävä ja antauduttava sen olemukselle, jotta voisimme hyväksyä sen olemassaolon ja oppisimme elämään sen kanssa samalla lailla kuin valonkin. Jos torjumme pimeyden tai taistelemme sitä vastaan, torjumme ja taistelemme silloin itseämme vastaan. Sillä kaikki, mitä kohtaamme, peilaa meitä itseämme, meidän sisintämme. Miksi emme halua kohdata omaa pimeyttämme? Sitä kannattaa itseltään kysyä.

Uskon, että antautumalla pimeän puolemme olemukselle, voimme hyväksyä todellisen itsemme sellaisena kuin olemme, varjoinemme ja valoinemme. Sama antautumisprosessi meillä on myös valon puolemme kanssa. Joskus oman valon puolen hyväksyminen voi olla jopa vaikeampaa kuin pimeän puolen; usein johtuen siitä, ettemme usko omaan valovoimaisuuteemme. Miten muuten voisimme tietää ja ymmärtää, keitä me olemme, jos emme tutustu itseemme kokonaisuudessaan? Jos hyljeksimme jotain osaa itsessämme, emme koe todellista itseämme, vaan saamme vääristyneen kokemuksen.

Uskallammeko kohdata pimeyden ilman ennakko-odotuksia tai uskomuksia? Mitä se voisi paljastaa meille itsestämme? En tiedä, mutta uskon, että pimeyttä ja valoa on meissä jokaisessa ja että näiden olemusten kesken on oltava tasapaino, yhteensulautuma, liitto. Tämä on yksi ihmisyyden suurimpia haasteita: saattaa olemukset tasapainoon keskenään.

Rakkaudella

Hanna ❤️