Aamuinen oppiläksy

Tänä aamuna olin jostain syystä ärtynyt. Omilla aamutoimillani olin kuin unessa, en oikein saanut itseäni hereille. Unisuus ja ärtyisyys johtui varmastikin siitä, että jouduin heräämään taas vähän aikaisemmin kellon soittoon enkä saanut herätä omaan tahtiini. Tosin aina en ole ärtyisällä päällä aamuisin. Useimmiten on ihan kivaa herätä ennen muuta perhettä, olla omassa rauhassa ja hiljaisuudessa. Mutta tänä aamuna olisin tosiaan halunnut jäädä jatkamaan unia.

Menin herättämään poikaani aamutoimille, jotta kerkeäisimme ajoissa bussiin ja päiväkotiin. Tavoilleen uskollisesti hän halusi äidin syliin, josta voi kivasti aamunsa aloittaa. Sitten hän meni potalle. Aamupissan tehtyään hän tuumasi, että tekee myös isomman hädän. No, mikäs sen hienompaa, että näin tapahtuisi, onhan se hyvä merkki, että suoli toimii heti aamusta. Mutta kun se ei nyt vaan sopinut minun pirtaani sitten millään. Aloin huolehtimaan sitä, että kerkeämmekö bussiin lainkaan, jos hän alkaa tekemään asiaansa oikein ajan kanssa, niin kuin yleensä käy. Eihän hän koskaan tee muutenkaan aamukakkaa, se tulee vasta päivällä tai illalla eikä edes joka päivä. Aamurutiini oli rikottu ja sekös minua ärsytti.

Aloin maalaamaan mielessäni lisää kaikenlaisia uhkakuvia siitä, mikä katastrofi edessä on. Varsinkin, kun ei sitä kakkaa edes tullut, ilmaa vain. Poikani syö yleensä vähän pähkinöitä ja juo tilkan mehua tai vettä, kun aamutoimet on tehty. Nyt sanoin, ettei hän niitä kerkeä enää nauttimaan, kun aamutoimiin menikin näin paljon aikaa. Sanoin ottavani pähkinät mukaan bussipysäkille, jotta hän voi mutustaa niitä siellä. Pakotin hänet juomaan tilkan vettä, koska olin sekoittanut C-vitamiinijauheen siihen. Hän yritti urheasti juoda sitä, mutta kakoi ja tiputti juomaa suustaan lattialle. Siitä alkoi sitten minun räyhäämiseni hänelle.

Menetin hermoni lopullisesti, enää en jaksanut olla kärsivällinen ja lempeä. Muutuin hirviöksi. Sadattelin ja sätin hänelle. Passitin eteiseen pukemaan. Hän oli hyvin haluton pukemaan itse ja puki hyvin hitaasti. Olin jo hieman laskenut omia kierroksiani havaittuani, että hermostumiseni ja räyhäämiseni syyt ovat jossain aivan muualla kuin hänessä, mutta en kuitenkaan ollut vielä kunnolla rauhoittunut. Kun autoin häntä pukemaan, riuhdoin vaatteita hänen päälleen.

Kun pääsimme ovesta ulos, halusin pyytää häneltä anteeksi sopimatonta ja huonoa käytöstäni ja pyysinkin. Tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, että oksensin oman pahan oloni hänen päälleen. Tuntui tosi surulliselta, kun hän sanoi, että hänelle tuli paha mieli. Pyysin anteeksi uudelleen omaa käytöstäni ja kysyin, että haluaako hän halata äitiä. Hän halusi. Bussipysäkillä hän mutusti pähkinänsä. Halasimme monet kerrat ennen päiväkotiin menemistä ja kerroin hänelle, että rakastan häntä. Sydämessäni läikähti lämpimästi, kun hän sanoi rakastavansa myös minua. Keskustelimme myös siitä, miten päiväkotiaamut voisivat sujua kiireettömämmin. Hän jäi päiväkotiin hyvillä mielin. Sain kuulla, että häntä oli kovasti jo odotettukin, kun hän oli viettänyt eilen vapaapäivää.

Kun hän jäi hoitoon, minä painelin lähimetsikköön purkamaan omaa pahaa oloani. Teki oikeasti mieli oksentaa. Istuin kivelle ja mietin, että miksi minä, aikuinen ihminen, kohtelin poikaani noin huonosti? Jos minulla on huonosti alkanut aamu, niin miksi toisten ihmisten täytyy kärsiä siitä? No, ei tarvitse, ei. Minä itse loin aamukiireen, ei kukaan tai mikään muu. Ja sitten odotin, että asiat hoituvat väkisin ja pakottamalla. Vanhat, opitut toimintamallit menevät herkästi päälle vieläkin. Varsinkin, kun olen väsynyt tai jotenkin muuten pois tasapainosta. En halua toistaa vanhoja toimintamalleja enkä luoda pahaa oloa itselleni saati muille. Huomaan, että edelleen minussa on kohtia, joissa on rakkaudettomuutta ja armottomuutta. Päätän, että alan toisten sättimisen sijaan kysymään itseltäni, että mikä nyt mättää, Hanna?

Lapset ovat niin suora peili meille, ettemme aina osaa heti ottaa tuota peilausta rakentavalla tavalla vastaan, vaan puolustaudumme ja alamme räyhäämään. Mutta jokaisesta räyhähetkestä voi myös oppia jotain. Ja minun tämän aamun oppiläksy oli se, että minulla on aivan liian isot vaatimukset ja odotukset itseäni kohtaan ja olen sitä painolastia välittämässä ja siirtämässä myös lapsilleni. Ja sitä en halua tehdä.

Nyt on armon ja rakkauden, ilon ja valon, ymmärryksen ja hyväksynnän aika. Minä, Hanna, olen kaiken hyvän ansainnut. On aika lopettaa väkisin vääntäminen. Annan elämän virrata ja viedä. Katsotaan, minne se vie.

 

Kiitos Kiitos Kiitos ❤️❤️❤️

Rakkaudella

Hanna