Kaikuja menneisyydestä

Olen saanut kunniatehtävän puhdistaa sukuni käsittelemättä ja kohtaamatta jääneitä traumoja. En ole tätä tehtävää muistaakseni pyytänyt itselleni, mutta olen kuitenkin ottanut haasteen vastaan niiden traumojen kohdalla, joiden olen tiedostanut olevan olemassa.

Vaikka käsittelenkin noita entisaikojen traumoja, se ei tarkoita sitä, että eläisin menneisyydessä. Nämä traumat kulkevat suvussa eteenpäin jälkipolville niin kauan, kunnes joku on valmis katkaisemaan kierteen; tiedostamaan ja kohtaamaan ne kipeät tunteet, jotka esivanhemmilta jäivät kohtaamatta, syystä tai toisesta. Eli jokin esivanhempani trauma tulee esille tässä hetkessä, jossain muodossa, omassa elämässäni. Usein tällainen syvä sukutrauma nostaa päätään pitkin elämää; samat teemat toistuvat, kunnes saan siitä kiinni, mikä on teeman taustasyy. Tunteet varastoituvat kehoomme. Kun tunnetrauma sitten aktivoituu, kehomme alkaa oireilemaan, esim. kivun avulla, yrittäen kertoa meille, että kuuntelisimme kehoamme ja antaisimme sille tilaisuuden vapautua ja myös vapauttaa meidät tunnetaakasta, jota kannamme kehossamme.

Mistä sitten tietää, onko kyse omasta vai esivanhempien traumasta? Mitä varhaisemmin tunnetraumateema alkaa elämässämme näkyä ja vaikuttaa, sitä todennäköisimmin on kyse ylisukupolvisesta traumasta, joka on siirtynyt meidän kehoomme vanhempiemme kautta jo hedelmöityksen hetkellä. Ja onhan se niinkin, että ihmisillä on esim. hyvin samankaltaisia pelkoja, jotka tulevat esille meidän kaikkien elämässä jollain tavalla. Esim. kuoleman pelko voi näkyä mm. lentopelkona, paniikki- tai ahdistushäiriönä tai vaikkapa käärmepelkona. Sitten, kun tarkastelemme tarkemmin sitä, miksi pelkäämme kuolemaa, niin taustalla onkin pelko, ettemme ole eläneet tarpeeksi eli elämän pelko. Emme uskalla elää täysillä, tässä hetkessä. Pelkäämme elää.

Ei sillä loppujen lopuksi ole kovin paljoa merkitystä, onko trauma tullut perintönä esivanhemmilta vai ei, kun se kuitenkin on minun elämässäni vaikuttamassa minuun monella tavalla ja kaipaa tulla tiedostetuksi, nähdyksi, kohdatuksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Lopulta armo, anteeksianto ja rakkaus sulattaa trauman pois; ainakin siltä osin, kun se on käsitelty. Traumat ovat yleensä hyvin monitahoisia eikä yhden sipulikerroksen loppuun käsittely poista traumaa, vaan yleensä joku uusi näkökulma samasta traumasta tulee todennäköisesti jossain kohtaa elämäämme taas pintaan käsiteltäväksi. Mutta meidän ei tarvitse vaipua epätoivoon, sillä jokainen trauman tiedostaminen ja sen käsitteleminen on rakkauden teko niin itseämme kuin esivanhempiamme, sisaruksiamme sekä jälkeläisiämme kohtaan. Sukulinjat niin eteen- kuin taaksepäinkin eheytyvät, parantuvat, ja trauman toisto lakkaa sen työn ansiosta, jonka teemme itsemme kanssa.

Minulla on läpi elämäni ollut hylkäämisen pelko matkassani. Tällä hetkellä se on aktivoitunut siten, että pelkään, että lapseni viedään minulta pois. Aiemmin tämä trauma ilmeni siten, että pelkäsin, että minut hylätään, jos olen täysin rehellisesti ja näkyvästi oma itseni. Nuorempana pelkäsin, että en saa apua keltään, jos en itse pärjääkään eli taas hylätään, jne. Tälle pelolle ei löydy mitään järjellistä syytä. Eikä siinä järjellä mitään tekemistä olekaan, kun kyseessä on tunne, joka voi paisua suhteettoman isoihin mittoihin. Sama pelon syy taustalla pysyy vuosien saatossa, vain pelkoskenaariot vaihtuvat.

Olen pohtinut, mistä tämä pelko voisi johtua. Yksin jäämisen pelko näissä minun elämäni skenaarioissa tuntuu olevan yhteisenä nimittäjänä. Heijastanko kenties jonkun esivanhempani pelkotilaa tässä samalla? Siltä minusta on alkanut tuntua, koska tämä pelko ei tunnu ihan täysin omalta. Jotain hyvin riipaisevaa menetyksen tunnetta tässä on takana, siis oikeasti on rakkaita menetetty.

Hylkäämisen pelko liittyy vahvasti yhteisöön; olenko hyväksytty osaksi yhteisöä vai koenko, ettei minua oteta osaksi joukkoa. Lähes koko elämäni olen saanut kuulla olevani outo ja ihan viime vuosiin asti siltä on hyvin paljon tuntunutkin, että minulla on aivan oma maailmani ja kiinnostuksen kohteet. Noin pari vuotta sitten aloin löytämään enemmän kaltaisiani outoja tyyppejä, ihan fyysisestikin suht läheltä. Niin monet vuodet olin aika yksin ajatusteni ja tuntemusteni kanssa, että tämä upea kaltaistensa löytämisbuumi tuntui aivan ihanalta! Samaan aikaan tunnekehoni huomasi tilaisuutensa tulleen ja marssitti estradille yhteisöllisyyteen liittyvät traumani, kiusaamiskokemukset sekä henkisesti rankan peruskouluajan. Oli kyllä aivan mahtavaa, että sain traumoilleni tällä kertaa niin tietoisen yhteisön, jossa osattiin myös vastaanottaa lempeästi tunnekuormaani, armollisesti ja hyväksyen, jotta sain eheytettyä yhteisötraumaani hyvin turvallisessa seurassa. Olen todella kiitollinen tuosta lahjasta!

Oman kokemukseni kautta olen saanut kohdattua tärkeitä pelkoja. Nyt, kun olen tuota hylkäämisen pelkoa saanut käsitellä yhteisöllisyysteemasta käsin, on uuden sipulikerroksen aika. Eli tutkittavaa ja kohdattavaa riittää, mutta mikäs sen mukavampaa, kun tietää, että prosessoinnin jälkeen on taas vähän helpompi olla omissa nahoissaan.

Rakkaudella

Hanna ❤️