Tosielämän Pelkokerroin- Uskallammeko kohdata syvimmät pelkomme?

 

Elämme juuri nyt sellaista aikaa, ettei kukaan säästy omien pelkojensa kohtaamiselta. Pelon tunteminen on väistämätöntä, sillä suuret muutokset ovat tulossa ja ihmiskunta tuntee sen nahoissaan. Meillä on niin yksilötasolla kuin kollektiivisestikin paljon pelkoja, joita emme ole uskaltaneet kohdata. Onneksi voimme sisäisen turvamme avulla kokea monenlaisia tunteita ja silti olla turvassa ja rauhassa. Mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty!

Minulle on noussut elämäni varrella käsiteltäväksi monta erilaista pelkoa. Tutkiessani omaa astrologista syntymäkarttaani olen oivaltanut ehkä syvimmän pelkoni, joka minulla ainakin tässä elämässä (ellei useammassakin) on eli suhteettoman isot pelot jollakin tavalla lapsiini liittyen. Minun karttaani hallitsee Kuu, se on nousevan Ravun planeetta, ja nousevan merkin planeetta siis hallitsee koko karttaa. Kuu kuvastaa erityisesti tunteita ja sielua. Kuu sijaitsee kartallani 5.huoneessa, joka liitetään mm. lapsiin ja lapsuuteen. Lisäksi Pluto on yhtymässä ja Saturnus sekstiilissä Kuuhun. Ensin ajattelin, että kun Kuu on 5.huoneessa, niin se tarkoittaa sitä, että esiintymispelkoni on suurin pelkoni, ja että kun olen pelkoni voittanut, minussa onkin suuri esiintyjän potentiaali. Varmasti on näinkin, mutta kun sain muutama viikko sitten oivalluksen siitä, että pelot 5.huoneessa voivat viitata omiin lapsiin, niin tiesin heti, että siinä se minun suurin pelkoni on. Esiintymispelkoni ei ole mitään verrattuna siihen, miltä lapsiini liittyvät pelon tunteet tuntuvat. Pelon ollessa voimakas se kouraisee tosi syvältä, hyvin eri lailla kuin lievemmät pelot.

Kun lapseni esim. sairastavat tai muuten kokevat kovia, niin huomaan menettäväni tyyneyden ja rauhan sisimmässäni ja minun on silloin vaikeaa edes ajatella järjellisesti mitään, mikä liittyy lapsieni tilanteeseen. Pelkokerroin on aivan valtava tässä tapauksessa, kun taas muissa pelon aiheissa se ei yleensä horjuta sisäistä rauhaani, vaikka tunnenkin pelottavia asioita. Minulla oli myös aiemmin syvä pelko siitä, että minulta viedään lapset pois, vaikka mikään ei järjellisesti ajateltuna silloisessa elämäntilanteessa edes viitannut tällaiseen skenaarion toteutumisen mahdollisuuteen.

Olen tunnustellut sisimpääni ja tullut siihen tulokseen, että oman lapsuuteni aikaiset sisäisen turvattomuuden tunteen kokemukset nousevat nyt pintaan, kun seuraan vierestä omien lasteni varhaislapsuutta. Kun minä olin lapsi, koin, ettei kukaan oikein ymmärtänyt minua ja herkkää sisintäni. Elin maailmassa, jossa kasvatusmetodit olivat sellaiset, että lapsen pitää pärjätä hyvin pitkälti omillaan emotionaalisesti. Aikuisia ei missään nimessä saanut kyseenalaistaa saati uhmata. Jos omaa ajattelua oli, se piti pitää itsellään ja totella aikuista, oli mikä oli. Ikävät tunteet piti piilottaa, niitä ei saanut näyttää toisille. Reipas ja kuuliainen oli lapselle annettu rooli silloin.

Nyt, aikuisena, olen käynyt pikkuhiljaa läpi näitä lapsuuden ikäviä tunnekokemuksia, jotka jättivät jälkensä minuun. Omien lasteni kohdalla huomaan, että olen tainnut jättää ne vaikeimmat kipukohdat syrjään ihan syystä. Olen tähän asti tehnyt töitä sen eteen, että olisin tarpeeksi tyyni ja sisäisesti vahva, jotta voisin lasteni kautta kohdata oman lapsuuteni turvattomuuden kokemusten aiheuttamat tunteet ja samalla pysäyttää sen ketjun, jossa nämä turvattomuuden tunteet kulkisivat käsittelemättöminä lapsieni käsiteltäväksi. Enää en voi kipukohtia väistellä ja laittaa syrjään, sillä universumi - tuttavallisemmin unska - tarjoilee nyt niitä minulle käsiteltäväksi. Ehkä olen siihen valmis tai sitten en. Valmiuteni aste selviää vain sillä, että oikeasti heittäydyn niitä kipeitä asioita käsittelemään, jotka minulle eteen tulevat. Mitään ei tapahdu ja ilmene elämässämme ilman, etteikö sillä olisi jokin tarkoitus. Näin uskon ja oman kokemukseni kautta ymmärtänyt. Tahdon kohdata pelkojani, sillä tukahdutettuina ne vain ahdistavat ja pienentävät sieluni valon hehkua. Ja eikö elämämme tarkoitus lopulta olekin olla rakkaus - pelon toisella puolen? Siltä ainakin minusta vahvasti tuntuu ja sitä kohti olen matkalla. Kiitos, kun saan tehdä tätä merkityksellistä matkaa rakkauteen ❤️

Rakkaudella ❤️

Hanna

P.S. Huomasin vasta jälkikäteen, että tätä blogia kirjoittaessani uusikuu oli Ravussa. Kuinka osuvasti ja upeassa synkroniassa, sisäisen pakon johdattelemana tunnejohtoinen nousu-Rapu minussa sai purettua pelkojaan näppäimille. Kiitos Kiitos Kiitos ❤️❤️❤️