Sanat eivät riitä kertomaan...

 

Olen viime kuukausina, ja varsinkin viime kesän aikana, saanut tuta sen, kuinka keskeneräinen ihmisenä olen. Joskus erehdyn jostain ihmeen syystä luulemaan, yleensä elämän tuntuessa mukavalta, että olisin suurimmat karikot jo elämässäni selvittänyt, mutta sitten tulee näitä kunnon pyrstölle pyllähdyksiä, jotka muistuttavat minua siitä, että jotkin asiat ovat edelleen pahasti kesken ja selvittämättä. Ja tässä kohtaa tunnen pakahduttavaa ahdistusta ja uupumusta, joiden sydäntä kourivaa intensiteettiä sanat eivät oikein riitä kuvailemaan…

Koetan silti avata tuntemuksiani vähän. Usein avautuminen vie uuden oivalluksen äärelle tai muuten vaan helpottaa, kun saa purettua itseään näppäimille. Tunnen siis ahdistusta siitä, etten olekaan päässyt minua kauan seuranneesta armottomuudesta eroon. Kun huomaan, että miten helposti lankean vanhoihin kaavoihin, ja kuinka huonosti olen suoriutunut itsensä rakastamisen ja hyvänä pitämisen suhteen, suutun itselleni ja alan sättimään itseäni. Ahdistun epäonnistumisestani. Puhun paljon armollisuudesta muille ja osoitankin sitä heille, mutta omalla kohdallani se tuntuu pelkältä sanahelinältä, puuttuvan lähes täysin. Itselleni ei tunnu armoa riittävän. Miksi ei? Siinäpä kysymys, jota minun kannattaisi pohtia.

Miksi vaadin itseltäni liikoja? Miksi minulla on jatkuva kehittymisen tarve? Miksi minulle on kauhistus, jos kehitys loppuisi? Minusta tuntuu, etten ole riittävän hyvä, jos vain olisin enkä tekisi mitään. Taas huomaan, että lipsun joko-tai-ajatteluun: joko teen sata lasissa tai en tee ollenkaan. Enkö voisi valita puoliväliä; vähän tehdä ja vähän olla? Olenhan ihminen, joka muuten on englanninkielellä human being, ei human doing.

Armollisuuden puute itseäni kohtaan taitaa olla aika iso syy sille uupumukselle, jota olen kokenut viimeiset kuusi vuotta enemmän kuin aiemmin. Uupumus on paljon fyysistä, mutta myös henkistä laatua. Henkisen uupumuksen taustalla on mm. sitä, etten ole saanut säännöllistä ajanviettoa omassa seurassani, kuten aikana ennen parisuhdetta ja lapsia. Pienten lasten kanssa oleminen on joskus varsin uuvuttavaa, kun heillä ei oikein näytä oman ajan tarvetta olevan, kuten minulla ja heidän kanssaan ei sitä niin vain oteta. Raskausajat ja ns. lapsivuodeajatkin ovat tyhjentäneet energiavarastojani enkä ole niitä saanut sittemmin täytettyä. Sitten huomaan kiukuttelevani perheelleni, kun en ole itse huomioinut oman ajan tarvettani ja ottanut sitä aikaa, kun tarve sille on iskenyt. Syyttömiä ovat; mies ja lapsiraukat!

Keskustelin iltamyöhällä rakkaan mieheni kanssa syistä, jotka vaikuttavat tähän tilanteeseeni, ja hän taas omaan, rauhalliseen ja viisaaseen tyyliinsä sanoi, että: "Jospa nyt vaan päästäisit irti siitä, että pitää koko ajan kehittyä." No, niinpä! Tätä lähden kyllä harjoittelemaan. En halua elämäni olevan suorittamista, sehän vie ilon olemiselta tyystin! Eli jatkossa teen vähemmän ihan konkreettisesti ja pyydän apua, kun tuntuu siltä, että apu auttaisi jaksamaan paremmin. Ennen kaikkea opettelen uuden, armollisemman tavan suhtautua asioihin, jotka on vain tehtävä. Asenne ratkaisee paljon. Jos teen tärkeät asiat hyvillä mielin ja kiitollisuudella, niin voin varmasti pikkuhiljaa paremmin.

Onnea matkaan minulle! Ja kiitos, että saan elää kaikin puolin rikasta elämää 🙏❤️

Rakkaudella

Hanna ❤️