Turvattomuutta turvallisuudessa

 

Olen tässä kohtaa elämääni viimeinkin siinä tilanteessa, että minun on turvallista kokea turvattomuuden tunteita. Aivan viime aikoina olen alkanut työstämään aiemman elämäni turvattomuuden tunteeseen liittyviä kokemuksia muun muassa kertomalla miehelleni tapahtumia niiden spontaanisti mieleeni pulpahdellessa. On ollut tilanteita, joissa mies on painostanut minua johonkin, mikä ei ole tuntunut hyvältä enkä ole miellyttämisen halun takia saanut sanottua tarpeeksi painokkaasti ei, vaan olen alistunut hänen halujensa mukaiseen toimintaan. Ja sitten sen jälkeen on tuntunut pahalta ja arvottomalta. Tai sitten en ole saanut lapsena ilmaista tunteitani ja mielipiteitäni esimerkiksi tilanteissa, jossa minulla olisi ollut tärkeää asiaa ja siihen on tylysti sanottu, että "hiljaa, kun aikuiset puhuu". Tällöin olen kokenut, etten ole tullut kuulluksi tai hyväksytyksi sellaisena kuin olen.

Tällaiset toista mitätöivät teot ovat luoneet turvattomuutta elämääni. Olen kyllä varmasti itsekin joskus toiminut vastaavalla tavalla jotakuta toista kohtaan enkä siten koe olevani kenenkään tai minkään asian yläpuolella. En siis ole tässä syyttämässä ketään yhtään mistään, vaan nämä asiat, jotka ovat minulle joskus tapahtuneet, ovat heijastusta omasta itsearvostuksen ja -luottamuksen puutteesta. Ilman näitä tapahtumia en olisi oppinut arvostamaan itseäni, että kiitos vain lämpimästi kaikille opettajilleni!

Tässä aiemmin jo kirjoitinkin siitä, että omien lasteni myötä olen pikkuhiljaa pystynyt kohtaamaan omaan varhaislapsuuteeni liittyviä kipeitä asioita ja tunteita. Ehkä kaikista suurin elämääni pitkäkestoisesti vaikuttanut teema on ollut turvattomuuden tunne. Olen painanut sen syvälle sisimpääni odottamaan aikoja, jolloin voisin turvallisesti heittäytyä siihen haavoittuvaan, herkkään ja raadolliseen tunnelmaan, joka turvattomuuden kokemuksissani on ollut hyvin keskeinen.

Näihin päiviin asti olen hyvin visusti pitänyt sitä ovea suljettuna, jonka takana on se haavoittunut lapsi, jonka täytyi kasvattaa vahvuuden panssari ympärilleen silloin, kun ei ole ollut mahdollisuutta purkaa kipeitä tuntemuksiaan kenellekään. Mutta se lapsi ei olekaan ainoa olemuspuoli, joka oven takana on. Olen huomannut, että puran samanaikaisesti myös nuoruus- sekä aikuisiän kokemuksiakin, mikä on kyllä aika nastaa ja kätevää; kolme yhden sijasta.

Mikä sitten on aktivoinut tämän turvattomuuden kokemusten purkamisen? Uskon, että rakkaalla miehelläni on tässä suuri rooli. Hän on ollut minulle erittäin tärkeä tuki, kun olen prosessoinut omaa varjopuoltani. Ja hänelle olen kaikesta huolimatta aina hyväksytty ja rakastettu, vaikka itse tuntisin hetkittäin olevani todella surkea ja sisäisesti ruma. Tämä hyväksytyksi ja kuulluksi tulemisen toistuva kokemus on rohkaissut minua kertomaan sydäntä raastavista tunteistani avoimesti. Minun ei tarvitse enää pelätä, että jäisin ilman tukea. Minun sisäinen lapsi-nuori-aikuinen on kaivannut nämä kaikki vuodet sitä, että saa rauhassa itkeä ja tuntea turvattomuutta turvallisessa ilmapiirissä. Kaiken kruunaa vielä lämpöinen syli, johon käpertyä ja tuntea fyysistä turvaa.

Oivalsin, että mieheni on ainoa läheiseni, jonka kanssa tunnen olevani täysin turvassa emotionaalisesti ja tämän turvan kokeminen on vaatinut ensin fyysisen turvan kokemista. Minun fyysistä koskemattomuuttani ei ole aina kunnioitettu, joten on luonnollista, ettei emotionaalista turvaa voi myöskään silloin kokea. Mutta nyt on ilmeisesti tullut aika parantaa tämäkin haava kaikin tavoin turvallisessa seurassa.

Aivan ihanaa on kokea sellaista tunnetta, ettei minun tarvitse enää olla liian vahva, vaan voin olla pehmeä, heikko ja tarvitseva edes yhden ihmisen kanssa. Kiitos siitä rakkaalle miehelleni ja maailmankaikkeudelle!

Rakkaudella

Hanna ❤️