Ahdistusta ja anarkiaa

 

Aina välillä koen sellaista epämääräistä ahdistusta, jonka syy ei selviä, ainakaan heti. Tänäänkin olen tuntenut sen tuntemuksen, kun en oikein jaksaisi mitään, ja sitten, kun kuulostelen sisintäni, huomaan olevani hyvin uupunut ja ahdistunut. Ahdistus kouraisee rintaa siten, että on jotenkin vaikeampaa hengittää. Uupumus on vain sitä, etten jaksaisi arkisia ja toistuvia rutiineja, vaan kaipaisin lepoa, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.

Tänään tämä olo alkoi kumuloitumaan siitä, kun huomasin ärsyyntyväni aika pienistäkin asioista ja tein enemmän arkisia askareita kuin mitä olisin oikeasti jaksanut tai halunnut tehdä. Sitten rakas mieheni ehdotti, että menisinkö lepäämään vähäsen. No, minä menin, mutta luin kuitenkin vielä ennen lepohetkeä kirjoituksen siitä, kuinka eräs tytär oli jäänyt vaille lämmintä isäsuhdetta ja siksi oli yrittänyt miellyttää miehiä koko elämänsä, jotta kelpaisi edes jollekin. Tämä kirjoitus aiheutti ahdistusta ja surua, sillä tunnistin itseäni kirjoituksesta hyvin paljon. Oloa ei yhtään helpottanut se, kun luin vielä kirjoituksen Siiri Angerkosken elämästä; kuinka se oli aika traaginen elämä loppujen lopuksi. En sitten saanut levättyä, kun aloin pohtimaan, miten saisin työstettyä omaa miellyttämisen haluani ja helpotettua uupumusta sekä ahdistusta.

Ahdistus on minulle merkki siitä, että elämässäni on jotakin korjattavaa. Ehkä se on liiallinen kontrollintarpeeni tai taakkojen ja syyllisyyden kantaminen. Ehkäpä olen taas unohtanut omat tarpeeni ja ajatellut perheeni toiveiden toteuttamista. Oli syyt mitkä vain, niin lopputuloksena on ärtynyt, uupunut ja ahdistunut Hanna.

Kun muistelen tarkemmin lähimenneisyyttä, niin huomaan, että en ole ainoa, jolla on oireita. Monesti nämä oireilut ovat kollektiivisia, vähintään perhepiirissä esiintyviä, mutta usein myös ihan maailmanlaajuisestikin. Enkä yhtään ihmettele; ollaanhan me ihmiset aika tehokkaasti kasvettu kiinni teknologisiin laitteisiin, viihteeseen ja koukuttavaan ruokaan, joka ei ravitse meitä, vaan tekee veltoksi. Luontosuhde aniharvalla on kunnossa, sillä suurin osa meistä asuu kaupungeissa, joissa luonnon sijaan kukoistaa ihmisen tekemä infrastruktuuri.

Tätä vinoon mennyttä elämää pohtiessani minussa herää pieni anarkisti, joka huutaa: Minä tahdon elää! Tahdon asua luonnonhelmassa ja nauttia aamukahvini puisen talon kuistin portailla hymyillen pihalla kirmaaville lapsilleni. Tahdon rakkaan mieheni siihen vierelleni aamuteetänsä ryystämään. Tahdon mukavat naapurit, joiden kanssa voin jakaa maalaiselämän ihanuuksia. Tahdon tehdä omalta osaltani maailmasta hyvän paikan elää. Olisihan sitä muutakin, mutta tuossa ne päällimmäiset.

Kaikki edellä mainittu on toteutettavissa, kunhan vaan muistaisin herkemmin kuunnella omaa sisintäni ja tehdä niitä asioita, joita todella tahdon itse tehdä. Jostain syystä tunnen syyllisyyttä siitä, kun teen asioita itselleni. Lujassa ovat minuun lapsena iskostetut uskomusjärjestelmät. Työ niiden purkamiseksi jatkuu.

Rakkaudella

Hanna ❤️