Autettavasta auttajaksi ja lopulta palvelijaksi

“A-a-aaa-a-a-aa-puu-va, apuva!” huusi aikoinaan James Potkukelkka sketsisarjassa jouduttuaan häkellyttävään tilanteeseen kuten vaikkapa sellaiseen, että kuinka yleisessä ruokalassa palautetaan astiat oikeisiin paikkoihin eikä James-parka oikein ymmärtänyt lukemiaan ohjeita. Tunnistan tuon hädän tunteen omasta lapsuudestani, kun vastaani tuli jotain oman ymmärrykseni ylimenevää, uutta ja outoa. Panikoin sisäisesti aivan valtavalla tunteella, vaikka olin oppinut ulkoisesti salaamaan hämmennykseni muilta aika hyvin. Minulla on astrologisella kartalla Kuu Vaa'assa, joka kätkee tunteet muilta visusti, koska hän ei itsekään hämmennykseltään tiedä, mitä kulloisellakin hetkellä tuntee. Minulle esimerkiksi esiintymistilanteet olivat sellaisia, aivan kamalan epämukavia, tilanteita. En tosiaankaan ollut tasapainossa parhaimmillaan olevan aurinkomerkkini Leijonan kaltainen, itsevarma ja karismaattinen puhuja, vaan punasteleva, sanoissaan takelteleva tyttö, joka halusi vain, että hänet hyväksytään.

Vuosien kuluessa kova kuori rakentui ympärilleni. Suojasin herkkääkin herkempää sisimpääni kolhuilta, minkä pystyin. Ilkeät sanat ja pettymykset satuttivat silti, muurista huolimatta tai ehkä juuri sen olemassaolon takia. Tämä kuoreen käpertyminen on hyvin tyypillistä loukkaantuneelle ja pettyneelle nousu-Ravulle. En silloin ymmärtänyt sitä sanontaa, että “niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”. En ymmärtänyt, että pelkäämällä ja vastustamalla itseeni sattumista sain juuri sitä, mitä tilasin. Minusta tuli sellainen lapsi, nuori ja lopulta nuori aikuinen, joka ei apua pyytänyt kuin aivan vihon viimeisenä keinona ja aivan äärimmäisessä hädässä. Itse piti pärjätä, oli mikä oli, tuli mitä tuli. Muuten oli heikko, ja se oli äärimmäisen vaikeaa myöntää itselleen olevansa sellainen arvoton epäonnistuja. Minä autoin itseäni ja muita uhraten itseni.

26-vuotiaasta lähtien burn outin myötä olen opetellut olemaan itselleni armollisempi ja pyytämään apua. Helppoa ei ole opinpolku ollut, ja tasapainoilu auttamisen ja autettavana olemisen välimaastossa on… noh… sanotaanko nyt, että kiikkerää. Viime aikoina olen havainnoinut itsessäni fyysisten rajoitusten ilmaannuttua elämääni tuudittautumista siihen, ettei minun tarvitse apua pyytää, koska pitäähän nyt muiden tajuta minulle sitä tarjota ihan pyytämättäkin. Voihan vitalis, miten en ole itse itsessäni nähnyt tätä taipumustani olettaa, että kyllä muut auttavat, kun huomaavat rajoitteeni. Olenpa ollut itsekäs! Tämän taipumukseni huomaaminen ja sen työstäminen ei tosiaankaan ole ollut herkkua. Kukapa sitä haluaisi nähdä itsessään epätoivottuja piirteitä?

Tästä on vielä matkaa siihen, että osaan pyytää apua ajoissa ja etten myöskään vähättelisi omaa kykeneväisyyttäni ja resurssejani selvitä eri tilanteista ilman, että olettaisin muiden auttavan. Opettelen palvelemaan muita oikealla tavalla, rakkauden energiasta käsin ja muistamaan myös se, etteivät muut ole ajatustenlukijoita. Jos koen, että tarvitsen apua, niin silloin on syytä pyytää apua kauniisti. Kiitos kaikille, jotka olette opettaneet minulle heijastamalla omia uskomuksiani takaisin sinne, minne ne kuuluvatkin eli minun käsiteltäväkseni ja muunnettavaksi joksikin paljon paremmaksi. Oppia ikä kaikki, eikös vain?

Rakkaudella

Hanna ❤️